Tiedättekö tunteen, kun teet mitä tahansa ja kaikki menee pieleen. Minulla ja miehelläni on viime aikoina mennyt kaikki penkin alle. Blogin kirjoittaminen on nyt tyystin jäänyt, koska elämä on ollut niin hektistä ja kiireistä ettei yksinkertaisesti ole ollut vain aikaa, eikä jaksamisia kirjoittamiseen. Pahoittelen tästä.
Olimme suunnitelleet mieheni kanssa kesälomaksi vaikka minkä laista tekemistä ja touhua. Meillä oli yhteistä lomaa yhteensä kaksi viikkoa ja nyt seuraavat kaksi viikkoa olen vielä lomalla. Miehellä oli kaksi viikkoa ennen minun loman alkamista lomaa.
Olimme sopineet, että kun minun loma alkaa lähtee mieheni isänsä luo eteleään muutamaksi päiväksi ja minä menen sitten perässä myös etelään, kylläkin täysin eri paikkaan äitini ja veljeni kanssa.
Maanantai aamuna kävin viemässä miehen ja toisen koiramme junalle. Minä jäin kotiin tuon täys tuho pennun kanssa. Koko päivä oli touhua täynnä ja tuli tehtyä monen moisia asioita, kunnes ilta koitti.
Joitakin kuukausia takaperin tein testin... kyllä raskaustestin joka näytti kahta viivaa. Olimme iki onnellisia, mutta samalla myös todella peloissaan uudesta perheen jäsenestä. Ultrassa käytiin ja siellähän se pieni pallero oli jonka sydän sykki kauniisti.... KUNNES!
Tosiaan palataan tuohon maanantai iltaan.. Rupesin vuotamaan verta.. Verta ei tullut paljoa hieman vain joka näkyi paperissa. Soitin tietysti hädissään päivystykseen, josta minulle kerrottiin että se voi olla aivan normaalia, eikä mitään hätää ole. Kehoitettiin vain rentoutumaan ja lähtemään aamulla hyvillä mielin reissuun.
Tiistai aamuna kuitenkin lähdin reissuun äidin ja veljen kanssa. Koko reissun ajan minun mieltä vaivasi tuo tuhruinen vuoto jota tuli enemmän ja vähemmän.. Reissusta kuitenkin selvittiin ja kotia tultiin torstai iltana mieheni kanssa. Reissu oli muuten kyllä kaikinpuolin onnistunut ja mukava. Oli mahtavaa päästä vähän muihin maisemiin välillä. :)
Perjantaina tunsin oloni jotenkin huonoksi, kipeäksi, heikoksi.. Kävimme kuitenkin kaupoilla ja shoppailtiin hetki kaupungillakin.
Kotiin kun tultiin olin jotenkin tosi huono vointinen. Kävin vessassa ja paperiin jäi tälläkertaa ihan kirkkaan punaista verta jonkin verran. Sain paniikki kohtauksen ja mieheni koitti rauhoitella minua. Soitin heti päivystykseen, josta kerrottiin että olisi hyvä tulla käymään ja mehän lähdettiin heti sairaalaan. Meiltä sairaalalle on vain noin 100m joten eipä ole pitkä matka.
Päästiin todella nopeasti lääkärin puheille ja ultrattiin.. Sykettä ei löytynyt.. ei vaikka mitä tehtiin.. Vauvamme oli mennyt pois. Pieni oli luovuttanut pelinsä jo muutama viikko takaperin, muttei ollut tullut pois. Se suru, ja kyyneleitten määrä mikä tuli oli ihan jotain kamalaa. Lääkäri kuitenkin kertoi että näitä sattuu paljon, enkä ole ainoa. Minun olisi pitänyt heti tuolle samalle illalle jäädä osastolle, mutta tämmöisenä sairaala kammoisena ihmisenä pyysin että saisin mennä yöksi kotiin ja tulla sitten aamulla takaisin. Lääkäri suostui pyyntööni ja sovimmekin että menen lauantai aamuna 9 aikaan suoraan osastolle..
Se viha itseä kohtaan oli jotain ihan älytöntä. Mietin pääni puhki mitä väärää olen tehnyt ja ettei minusta vain yksinkertaisesti ole tähän hommaan. Minua ei ole tarkoitettu äidiksi, eikä minua ole tarkoitettu saamaan lapsia. Näin se asia vain on. Koko perjantai ilta meni itkiessä ja miettiessä asiaa. En saanut koko yönä nukuttua, pyörin vain sängyssä ja mietin asioita.
Lauantai aamuna äitini haki meiltä koirat, jottei koirien tarvitse olla yksin kotona pitkää päivää kun emme tienneet kuinka kauan sairaalassa mahtaa mennä. Olimme sairaalalla muutamaa minuuttia ennen 9, ja pääsimme heti huoneeseen.. Osasto jossa oli tuoreita äitejä vauvojensa kanssa niin onnellisina teki todella pahaa. Olisin halunnut huutaa että menkää pois.. Päivän vietin samalla osastolla kuunnellen kun viereisessä huoneessa itkee pieni vauva.. Ja oma "vauvani" on tulossa sisältäni pois lääkkeiden avulla.. Päivä oli erittäin raskas ja uuvuttava.. Kaikki meni kuitenkin vissiin hyvin ja istukka ja sikiö saatiin sisältäni pois. :(
En vaan voi käsittää vieläkään miksi juuri meille kävi näin. Miksi kaiken tämän kauhean alku vuoden jälkeen meitä koetellaan vielä näin, ja viedään se pienikin onnen ripe pois.. Näitä kysymyksiä kyllä riittää ja tästä kaikesta koitetaan toipua pikku hiljaa. Onneksi saimme hoitajalle sekä lapsettomuus tutkimuksiin ajan, jotta päästään selvittämään mikä minussa oikein on vialla ja miten me saataisiin se pieni nyytti meille. Se olisi niin toivottu. <3
Tämmöinen juhannus meillä, toivottavasti teidän juhannus on mennyt edes hiukan paremmin. :) Kertokaa ihmeessä miten teidän juhannus meni. :)
Pitäkää toisistanne huolta ja arvostakaa sitä toista puoliskoa parisuhteessanne. Itse ymmärrän nyt vielä paremmin miten tärkeä ja korvaamaton tuo mies on. Ilman sitä, en olisi tästä kaikesta selvinnyt. Onneksi se on vieläkin vierellä, vaikken aina niin helppo tapaus ole.
- Henna
